Luovuttajat

Huh. Ehdinpä säikähtää. Mä en ymmärrä Namua yhtään. Se toimii niin hyvin kotona ja mä voin olla varma, et se toimii myös muualla. Kuitenki kun auto ja koira tuli vastaan ja Namu oli vapaana. Namu säikähti koiraa, kun en ehtinyt väliin. Toisin kuin Hippu, Namu ei hyökkää kimppuun. Namu juoksee pakoon. Koirallahan on kaksi hengissä selviämis viettiä: hyökkäys, tai pako. Namu juoksi pakoon, muttei minusta liian kauaksi. Sain sen takasin luokse ja tien viereen, että auto pääsisi ohi. Ei siinä kuitenkaan kaikki, taas Namu säikähti ja juoksi taas kauemmas. Koiran jäädessä leikkimään Pepin kanssa Namu ei uskaltanut tulla luokse. Se onneksi odotti koiran lähtöä ja tuli sitten luokse. En ymmärrä, samanlaisia tilanteita on ollut useita. Ei toiset koirat, autot, ihmiset ole onglema. Oliko kyse siitä, että alue oli vieras? Siihen en varmaan koskaan saa vastausta. Täälläkin meno on alkanut olla ihan älytöntä. Hippu ja Namu on vinkumassa koko aika, kun Pepi puolustaa itseään. Ensin ne käy päälle, mutta Pepin vastaessa alkaa valitus. En minä väittänyt tämän olevan helppoa, mutta helpompaa. Hippu ja  Namu ei tunnu oppivan virheistään.

On vaikea koiran omistajana hyväksyä se, että murina kuuluu koirien välien selvittelyyn. On vaikea todeta, etten ehtinyt taaskaan puuttua tilanteeseen ajoissa. Kaikista vaikeinta on hyväksyä se, että teen niin paljon virheitä. En ole edes niin hyvä kuin luulin. Minulla on todisteita koirien ja minun kyvyistä. Olenko liian itsevarma ja siksi kaikki menee pieleen...? Aika masentunut fiilis totta puhuen. Tekisi mieli vain luovuttaa. En ole tarpeeksi taitava.

Rakkautta ilmassa

Oli aikamoinen helpotus eilen illalla. Ensinnäkin eläinlääkäri sano Hipun "pallojen" olevan ihan vain rasvaa, mutta niitä pitää seurata. Jos ne tulevat kipeiksi, Hippu alkaa oksentelemaan, tai muuttumaan muuten pitää tulla näyttämään uudestaan. Kyseessä saattaa olla tyrä ja jos "reikä" suurentuu saattaa suolet tulla tyrästä ulos. Toiseksi Hipun polvet kantavat vielä, mutta ne tulevat olemaan huonona jossakin vaiheessa. Kolmanneksi olen nyt koirien kanssa iskällä. Harmittaa, ettei kamera tullut mukaan. Kaikki meni niin hyvin, ettei uskoisi. Namu arasteli, oikei arastelee vieläkin. Hippu heilutti vaan häntää ja oli heti kuin kotonaan. Ei yhtää mitään rutinaa Pepille.Vieraskoreus lähti jossakin vaiheessa ja Hippu alkoi omimaan ruokia ja ihmisiä, mutta yritän isän kanssa puuttua peliin. Namu oli heti sujut koko talon kanssa kun sai syödä Pepin luun. Laitoin Hipun ja Namun ruuat esille, mutta silti kaikki kolme koiraa syö Pepin ruokia. Ihan ihme touhua. Ette tiedäkkään kuinka helpottunut ja onnellinen olen! Yöllä kun oli hiljasta ja hesari tuli, tai ihmiset liikkui käytävillä (asumme kerrostalossa) alkoi hirveä räkytys. Itse olen ne opettanut vastaamaan ääniin, mutta nyt se ei oikein toimi.

Lenkillä Namu oli yllättävän hienosti, vaikka päästin sen vapaaksi vieraalla alueella. En pyytänyt paljoa, koska tiedän koiran rajat. Uusi paikka varmasti houkuttaa, eikä käskyni kiinnosta niin paljoa. Nyt Hippu on vallannut sohvan. Tuntuu, että se nauttii kun huomaa saavansa kiusata toisia. Hippu yritti saada Namua leikkimään ja jahtasi koira parkaa ympäri asuntoa. Namu on tyytyväinen niin kauan kun saa olla rauhassa, tai luonani. Pepi ei oikein tiedä miten päin olisi kun Hippu tuntuu olevan joka puolella. Iso koira verrattuna Hippuun ja Namuun on ihan lapanen. Sen pitäisi olla toisin päin, ollaanhan me Pepin reviirillä! Minulla ei oikeastaan ole kokemusta tälläisestä, joten toimin pelkkien arvausten varassa. Yritän puuttua tilanteisiin missä Pepiä alistetaan ja toimin kuin Pepi olisi koirien johtaja. Hippu ärsyyntyy jos se ohitetaan, se on sellainen omaa napaa tuijottaja.

Hippu ja Namu on elämäni pieni auringon paiste ja minusta on tärkeää, että isänikin näkee kuinka paljon niitä oikeasti rakastan.

Kaksi pientä palleroista

Ääh! Koko lenkki meni niin hienosti. Hippu käveli vierellä ilosesti hihnassa ja Namun kanssa leikittiin ilman hihnaa. Kulki vieressä ku pyysin, pysähty pyynnöstä, ei lähteny liikkeelle ilman pyyntöö, ei tehny mitää ilma lupaa! Niin hienosti, et melkein alko itkettää. Mä muistan sen mistä lähettiin. Mun päässä pyörii "ennen" ja "jälkeen" videot. Ja mä oon niistä niin ylpee. Kuitenkin aina ku pitäis tehä "näytös", ku esittelen esim. isäpuolelle oikeet käskyt. Aina sillo Namu tekee jotain ihan päätöntä. Tänään se sitten päätti olla kuuro. Kokonaan. Piti naapurin luota käydä hakemassa koko rakki, ihan vähän nolotti! Teenkö mä jotain väärin? Yritän tehä sen näytöksen mahollisimman rennosti ja tavallisesti, vaik esittelen siinä samalla ne liikkeet. Luulis ettei se nii paljoo häiritse. Namu kuitenki vaan leikki ja käveli sinne tänne. Kukaan ei koht luota mun koiran käsittely taitoihin. Mummi sano, et se miettii jos maksais mulle Namun pennun ylläpidon. Kun se kesällä ne pennut kuitenkin saa. Mummi maksais mulle omaks niistä yhden. Se olis täydellistä. Sen pitää kuitenkin vielä jutella sen ja sen kanssa, varmasti mutkia vielä matkalle tulee.

Nyt kotona me ollaan tehty rentoutumis harjoituksia. Löysin ne vanhasta kirjasta, en tiedä toimiiko ne, tai teenkö ne edes oikein, mutta Hippu ja Namu antaa toivon mukaan anteeksi virheet. Olen ennen hieronut Hippua, mutta enää en uskalla kun sen polvet on niin huonossa kunnossa. Aloitimme "askeleesta yksi". Eli rauhallinen alue, pehmeä alusta, hiljaisuus ja kaikki häiriö tekijät toisaalla. Karkit valmiina, tietenkin. Laitoin vielä lämpimän alustan, kun tämä lattia on niin kylmä. En tiedä oikeasti yhtään toimiiko tämä, mutta haluan kokeilla. Sillä lupaukset mitä rentoutumis harjoituksista annettiin olisi tarpeeseen. Aloitin Namusta, sillä se on yleensä helpompi. Laitoin ensin Namun vain istumaan pehmusteelle, silitin ja rapsuttelin. Annoin pari namiakin. Namun pikku hiljaa rentoutuessa käänsin sen kyljelleen makuulle. Namu ensin harasi hieman vastaan, se pelkää aina outoja tilanteita. Kuitenkin kun puhelin sille ja annoin taas namia koira alkoi sulkemaan silmiään.

Se oli suloinen. Jatkoin jutustelua, yritin tehdä tilanteesta rennon. Namu nautti tilanteesta. Otin ärsykkeitä mukaan. Haitan piti olla pieni, joten päästin Hipun. Palkitsin Namun koiran jälleen rentoutuessa ja kun se oli jo melkein unessa annoin luvan lähteä. Käsillä ei saa missään nimessä pitää koiraa aloillaan vaan koiran pitää maata ilman pakotetta. Rapsuttelin kuitenkin Namun kaulaa ja niskaa, että se rentoutuisi ja nauroin omille jutuilleni, jotta tilanne olisi oikeasti rento. Hippu oli taas vaikeampi. Se ei olisi halunnut millään asettua aloilleen. Käytin paljon aikaa, että sain sen edes makuulleen ja lopetin siihen. Hippu on koira joka pistää vastaan kaksin kerroin takaisin. En halua kerralla rasittaa sitä liikaa. Koiran rajat on hyvä tietää. Minä opiskelin Hippua ja Namua kauan ennen kuin uskalsin aloittaa ensimmäistäkään tempun opetusta. Halusin tietää niistä kaiken. Se on kuitenkin mahdotonta, mutta nyt tiedän mahdollisimman paljon.

Opiskelen niitä edelleen. Melkein joka päivän opin jotain uutta. Se on mahtavaa. On myös mahtavaa huomata millainen side meidän välillä jo on. Asiat jotka muut pitää arki askareina on mielestäni vieläkin mahtavia. En kai koskaan totu siihen, että emmerdalen aikaan Namu ja Hippu änkeää syliin, että ne haluaisi aina mukaan kaikkialle, sitä, että peloissaan Namu hakeutuu luokseni ja suorastaan pyytää apua. En koskaan tule tottumaan siihen kuinka ihmeellisiä kaksikko osaa olla. Laittaessani silmäni kiinni tunnistan turkin, hajun, kosketuksen. Askelten äänen, nenän kostauden, hiljaista vikinää. Tunnistan heti missä rakkaani menee. Tiedän heti onko niillä kaikki hyvin. Ja myös tuntevat minut. Sinä hetkenä kun tulen rappuset alas ne tietävät heti tunne tilani ja toimivat sen mukaan. Upeinta on, että jos minulla ei ole kaikki hyvin ne seisovat rinnallani koko sen ajan. Ne eivät hylkää minua, enkä minä niitä. Ikinä.

Koira kuumetta

Voi ei minua typerystä. Piti sitten katsoa nämä sivut läpi:

http://www.koirienystavat.com/fi/main.html
http://espanjankoirat.com/koirat/koirat.html

Tietenkin koira kuume iski ja mikä vielä pahempaa tappava sääli. Niin kauheita kertomuksia, kuvia, niin paljon toiveita, viimeisiä mahdollisuuksia. Haluan pelastaa ne kaikki ja siltikin voin vain katsoa ja toivoa, että joku muu huolisi ne. Tietenkin piti myös äidille puhua. Äitikin katsoi kuvia, luki luonteita. Kuitenkin pitää ottaa faktat esiin: ei tilaa, ei rahaa. Ja sitten on jo kaksi koiraa ja pieni lapsi. Rekku koira ei vain sovi meidän perheelle. Ja minähän olen jo vapaa ehtois työntekijä. Rahaa ei ole jota lahjoittaa. Peukut vain pystyyn ja toivotaan koirien saavan hyvän kodin. Yritän katsoa totuutta silmiin, mutta silti valehdella. Pitää olla joku keino millä voisimme ottaa koiran. Pitäähän siellä edes yksi pieni, kiltti ja rauhallinen kaveri löytyä. Ja kyllähän ne kertoo sairauksista, etsittäisiin vain terve yksilö. Mutta sitten se raha. Ja aika. Kyllä minä jostain sitä aikaa pystyn varastamaan, mutta äiti tuskin arvostais jos koulu työ kärsii. Pankkiakaan en pysty ryöstämään, joten se raha taitaa olla vieläkin este.

Elämä on joskus yllättävän epäreilu. Jollakin ei ole yhtään koiraa ja haluaisi edes sen yhden. Minulla on jo Hippu ja Namu, mutta silti toivon vielä ihmettä ja kolmatta koiraa. Vaikka minulla on jo kaksi aikaisemmin se ei tarkoita, etten haluaisi koiraa yhtä palavasti kuin se toinen jolla ei ole yhtään koiraa. Tietenkin olen kiitollinen Hipusta ja Namusta, mutta haluan vetää itseni ääri rajoille. Minussa olisi vielä rakkautta myös muille koirille, vaikka rakastan Hippua ja Namua paljon enemmän kuin pystyn. Tänne mahtuisi vielä yksi, haluan vielä yhden jonka ongelmia pystyn korjaamaan. Haluan tehdä hyvää. Ja olen myös sen verran ööh kunnian himoinen, että se kolmas koira olisi hyvä näytön paikka. Luotan itseeni ja tiedän selviäväni siitä. Kyse on vain siitä, ettei muut luota. Luotan myös Hippuun ja Namuun. Nyt olisi hyvä paikka hankkia perheeseen lisäystä.

Hipulla on tänään eläinlääkäri ja tänään menemme myös isälleni. Isällä on kaksi lasta ja koira. Namu tressaa lapsia, Hippu koiraa. Minun olisi aika testata kuinka paljon koirat arvostavat, luottavat, kunnioittavat minua. Olenko tarpeeksi hyvä johtaja ja pidän laumani koossa sellaisessa tilanteessa. Totta puhuen en tiedä mitä on tulossa, mitä minun pitäisi tehdä. Minä kuitenkin uskon kaiken sen jälkeen mitä olemme yhdessä kokeneet, ettei tämä ole niin suuri juttu. Jos alku rähinät saadaa kuriin loppukin sujuu hyvin. Toisaalta jos alku rähinöitä ei saa kuriin, mitä siitä seuraa? En yhtään tiedä myöskään sitä mitä Hipun lääkäri sanoo. Mikä on tuomio. Minua pelottaa jos joudun tekemään ratkaisun. Vaikea kuvitella, että tämä sama koira joka istuu sylissäni ja tuntuu palvovan maata jalkojeni alla on kaiken tämän rakkauden kohde, mutta silti myös sairas. Sairas ja minä voin vain pitää peukut pystyssä. Äitini siskoni koirat on jo 12-14-vuotiaita. Ne ovat jo oikeasti vakavasti sairaita. Hippu joka on vasta 4-vuotias kärsii myös sairauksista, joista paluuta ei ole.

Olen myös huomannut miettiväni mitä tulee sen jälkeen jos toinen koirista kuolisi. Minä tiedän, että hankkisin toisen koiran mahdollisimman nopeasti, mutta silti kunnioittaisin ja rakastaisin koiran muistoa. Jos kuolema on tapa turma olisin varmaan kuolemassa pystyyn. En enää luottaisi itseeni, pelkäisin ja koiran hankkiminen jäisi. Muka koiran parhaaksi myisin elossa olevan, en ottaisi hoitokoiria, en antaisi koiran koulutus vinkkejä. Jos koira kuolee syliin on se hetki jolloin tuntuu kaiken tyhjenevän. Puhun kokemuksesta, sillä kennelissä pieni pentu nukkui pois sylissäni. Se miten pentu lopetti hengittämisen, pulssi lakkasi tuntumasta... Ei kuolemaa voi sanoilla kuvata. Se kuolema oli ensimmäinen näkeväni. Olimme osanneet aavistaa sen, mutta minä halusin toivoa parempaa. Olinhan ennenkin ollut ihme parantumisten keskellä. Sen päivän kun pentu haudattiin ajattelin vain, etten ikinä kestäisi jos Hippu ja Namu olisi poissa luotani. Koko muu maailma saisi rähjähtää, muttei ne.

Niin ajattelen edelleen. Muistelen sitä pentua lämmöllä, sillä se aukaisi silmäni. Olin aikaisemmin odottanut, että kenneli haluaisi koirat takaisin. Olin aika innoissani niiden lähdöstä, sillä kuvittelin saavani unelmien koirat kunhan ne on lähtenyt kenneliin. Sen päivän itkin vain sitä, etten ikinä voisi luopua niistä kahdesta. Koirat on tyhmiä. Ne antoivat nimittäin minulle anteeksi ja istuu tälläkin hetkellä sylissäni. Olkoon tyhmiä, en ikinä kestäisi jos menettäisin ne kaksi.

Kuvia kuvan perään

Stalkkeri :D

 Namu ei jaksa nostaa päätä, silmät sentää liikkuu :D

Haluiskohan se Namu jotain...? :D

Hipun nenästä se kuva piti ottaa... :D

Ai, että. Näitä kuvia on ihana katella. Mäki haluun olla noin söpö!

Namu vahtii koko taloa. Se on eniten portaikossa, koska sielt näkee kaikkialle. Välillä se mukamas kuulee jotain ja haukkuu sille. Viivi tekee ihan samaa, mut Viiviin menee hermo, Namuun ei.

Selvästi tarkka keskittyminen... :D

Hui, mitä me ollaan tehty!?

Kaksi pientä söpöläistä <3

Varastin Namun lelun, nyt se yrittää silmillä pyydystää sen takas. Ja se viel toimii, se on niin sulone <3

Hippu osaa taiteilla luun kanssa <3

Namu näyttää kameralle kieltä, voi miten kovis se on !

Yrittääköhän Namu kertoo jtn..?

Se on kaunis koira :)

Namulla on piiitkä kieli!

Namu tappaa luun ihan just, Namu on hirmuinen... Sylikoira!

Toi ilme on kyl aikamoinen... Ei voi kattoo hymyilemättä <3

Hipulla on oma vauva <3

 Hipun syliin mahtuu aina, tai sitten Hippu mahtuu syliin aina <3

Namun kieli näkyy, ai ai <3

Hippu tappaa luuta. Se on kyl aikamoinen syli vauva. Mun oma kulta. Ensin mä en uskaltanu puhuu omasta koirasta, mut mitä muuta se vois ees olla <3

Johtajuus paineita

Huh huh noita bileitä. Väsyttää vielki, vaik on jo sunnuntai :D Koiratki nukku kainalos ja on nyt niiin väsyneit. Namu oli ku liimattu muhun kii, Viivi makoili vähä kauempana kaikist ja Hippu kävi jokasen sylissä.Oon kuitenki todella ylpee Namusta, ku "selvis" noinki hyvi. Ei se haukkunu ku vaa ku vieraat tuli sisää. Se totteli hyvin ja lenkillä oli ihan oma ilone ittensä. Vähä harmittaa, ku muut ei sitä voi taluttaa. Kuitenki se oli melkei koko lenkin vapaana, niin se siit. Namu ja Hippu leikki vapaana ja Hippu vaikutti nii iloselt. Se juoksi ja oli normaali koira. Kuitenki illalla ku kokeilin sen vatsaa huomasin taas uusii palloja. Jotenki niin rankkaa ajatella, et mä en voi enää oikeestaa voi tehä mitää. Hipun lääkäri aika on ens ti. Samana päivänä ku lähen niitten kans faijalle. Namu on välillä oikee hönö. Se saattaa mennä mun pussilakanan sisään (siitä suuresta aukosta) ja ku haluu ulos yrittää tulla pienest aukost. Kuitenki se jää AINA vaan jumii. Vaik siihe menee hermo mä pystyn nauraa. Se on musta yks paras juttu Namussa. Kaikkiin koirii menee jossaki asiassa hermo, Namuun menee koska se on nii tyhmä. Namu on kuitenki hyvällä tavalla tyhmä, et vaik ärsyttäis ei voi ku hymyillä. Sen kans on helppo elää.

Hippun huono puoli on, ettei se tuu hyvin toimeen koirien kans. Hippu jaksaa räksyttää ja on kerra purassu rotwista, ku jotenki karkas hihnasta. Siihen ei voi luottaa. Samana hetkellä kun se aistii toisen koiran se muuttuu. Iha tost vaa kiltti koira on tiessää. Sit jos siihen koskee se puree. Se haluu nähä vaan sen koiran ja hyökätä. Kuitenki se vaan pelkää. Sillä on trauma ja mä oon sen tukene, mä tiiän et se viel voittaa sen. Mä palvon mun koiria, mutta mä myös osaan olla (toivottavasti) selkee johtaja. Sellane mikä on niille parasta. Mua pelottaa, et pilaan Hipun. Sillä on iso ongelma, johon se tarvii apuu. Mitä kauemmin se ongelma sitä pahemmaks se menee. Entä jos musta ei oo tähä? Entä sitten ku lähen opiskelee ja vaan Namu voi tulla mukaan. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Miten mä saan syvän trauman pois pienestä koirasta?

Faija ja mummi vähättelee Hippuu ja Namuu niiden rodun vuoks. Mä oon ite syylistyny samaa, mut jokane pikku loukkaus sattuu todella paljo. Mun heikko paikka on koirat. Jo kaks kaverii on niiden kautta satuttanu nii paljo, et välit on hyytyny kokonaa.  Ja sit ku omat sukulaiset... Ne ei vaan ymmärrä, et toista voi rakastaa niin paljon. Herkkä se on myös sen takii, ku mäki pohjimmiltani tiedän haluavani ison koiran. Sanon niiden olevan täydellesiä, mut totuus on toinen. Dopperi on aina mun unelma. En kuitenkaa ikinä vaihtais Hippuu, tai Namuu. En ikinä. Nyt oon menos näyttää faijalle, et kyl Hippu ja Namu on koiria. Faijal on kuitenki Pepi, länsigöötän maan pystykorva. Kaiken lisäks viel uros. Hipulle urokset on kaikist pahimpii. Mun johtajuus laitetaan koetukselle.

Pepi

Mistä rakkaus on tehty?

Anteeksi ihan kamalasti, kun nämä bloggaukset on jääneet. Mutta varmasti koiran omistajat ymmärtää, että pennun kanssa ei koneella ehdi istua! Plussa on aivan ihastuttava nuori neiti. Se lähti kotiinsa, mutta ai, että jaksoi ilahduttaa päivää. Koira hyppi syliin ja nukkui kainalossa. Se ei osannut oikein leikkiä, mutta tavallista "riehumista" harrastettiin ja paljon. Ulkonakin käytiin ja kiltti se oli kuin mikä! Hieman veti hihnasta, mutta pennuthan vetää aina...? Namu ja Hippukin otti tulokkaan hyvin vastaan. Hippu näytti kuka määrää jos Plussa ihan riehaantui ja tilanne raukesi hetkessä. Namu vain väisteli pentua, se ei ole oikein tottunut koiriin. Minä rapsuttelin pentua, mutta vaikka Plussa onkin ihana nousi kyynel silmään. Milloin Namu on mennyt pois pentu ajasta? Miten siitä on kasvanut juuri tuollainen kuin on? Mitä kaikkea se on jo nähnyt ja mitä kaikkea haluan sen vielä näkevän? Minä muistan sen ajan kun Namu oli tuollainen vilkas pentu. Koko aika menossa. Sen kun se kompasteli omiin jalkoihinsa, kun ne olivat niin pitkät verrattuna muuhun ruumiiseen. Ikä tuo tietenkin mukana  viisautta, varmuutta ja kokemusta. Namusta sen huomaa ja vaikka harmittaakin olen siitä ylpeä. Pentu ajassa on omat huonot puolensa ja minusta Namu on täydellinen ihan omana itsenään.

Plussa lähtikin aika pian tulonsa jälkeen, mutta sen tilalle astui remmiin olikohan joku 5-vuotias cotton. Viivi oli pentuna unelmani, mutta ikä alkaa siinäkin näkyä. Söpö se silti on ja varmasti viisaampi. Jos se olisi ihminen jotkut pitäisivät Viiviä kylä hulluna ja toiset kävisivät pyytämässä neuvoa. Minä kuuluisin niihin, jotka kysyvät neuvoa. Siinä on jotakin samaa kuin Hipussa. Joku ihmeellinen varmuus ja onnellisuus. Vaikka se välillä osoittaakin vinksahtatuneisuuden merkkiä minusta se kuitenkin on niin hyvin oppinut itsensä. Jos tiedätte mitä tarkoitan. Se tuntuu olevan niin sujut itsensä kanssa, ei vaan koko maailman kanssa. Hippu ja Namu tulee ihan hyvin toimeen Viivin kanssa. Hippu ei oikein tiedä kuka on johtaja koirista ja Viivikin kokeilee rajojaan.

Minusta on hieno nähdä, että elämä alkaa sujumaan koko ajan paremmin Hipun ja Namun kanssa. Niiden ongelmat pienenee ja normalisoituu. Ennen olisi ollut paljon vaikeampaa ottaa vieras pentu hoitoon, tai tuoda kavereita kylään. Nyt perjantaina onkin "tyttöjen ilta" ja minua jännittää miten nämä kolme koiraa siihen suhtautuu. Osa on tuntemattomia ja aluksi pitää varmaan antaa Namulle aikaa vain tottua. Koira oppii parhaiten jos saa itse päättää ja kehuu oikeasta päätöksestä. Hihna koulutuksessa se on tärkeää. Namu on aika söpö, siitä näkee kun se miettii ja milloin se vain toimii. Koiran vaistot vievät. Ruuan suhteen se ei paljoa mieti, mutta uusissa tilanteissa se hakee ratkaisua minulta. Johdatan sitä hieman, mutta loppujen lopuksi se itse päättää miten toimia. Yleensä juuri niin kuin halusin. Voin luottaa koiriin koko ajan enemmän ja enemmän. Aivan kuten vanhemmat tekee teinien kanssa minä teen koirien kanssa: mitä viisaammin toimii, sitä enemmän venytetään rajoja. Ei Namukaan vapaana kulkisi, ellei se kulkisi hienosti hihnassa.

Hipussa on paljon hyviä ja huonoja puolia. Eräs opettajani kerran sanoi, että rakkaus voi olla sitä ensi hetken huumaa, mutta tosi rakkaus on sitä, että opetellaan rakastamaan ja antamaan virheet anteeksi. Jos minä en oikeasti rakastaisi näitä kahta olisin lähettänyt ne takaisin kenneliin. En minä kirjottaisi niistä blogia, tarinoita, lukisi niitä varten koiran koulutus vinkkejä ja kuluttaisi rahaa ties mihin kaikkeen koira tarvikkeisiin. Kuten joskus kirjoitin: Rakkaus on sydämmiä, ihanuutta, värien kirjoa, loistetta, mutta myös virheitä ja anteeksi antamista. Minä annan anteeksi ja luotan siihen, ettei niin käy enää. Koirat lunastavat aina luottamukseni. Kaksikko on pienet päivän paisteet, jotka loistavat kirkaitten minulle.

Mitä jos onkin niin, että elän vain kerran...

Nyt Plussan tulo on lähempänä, mutta niin on luultavasti Hipunkin lähtö. Se lähtee Jyväskylään kuulemaan tuomionsa. Onko siunaus olla tietämättä tulevasta, vai pitäisikö mun sääliä Hippua? Pieni palleroinen, jonka vatsa on täynnä pieniä palleroja, jonka polvet kantavat rajallisen ajan... Hippu lähtisi Jyväskylään asti, enkä olisi kuulemassa eläinlääkäriä. Kuulisin vain tätini kautta uutiset. Haluanko edes tietää niitä? Pitäisikö minun vain lukita korvat ja elää elämää niin kauan normaalisti kuin mahdollista? Ja miltä se sitten loppujen lopuksi tuntuisi. Mitä jos eläinlääkäri sanookin kaiken olevan kunnossa vielä piiiitkän aikaa. Kuinka helpottunut oikein osaan olla? Kuinka onnellinen, kuinka kiitollinen? Tai jos saankin kuulla kylmiä totuuksia siitä, ettei elämä jatku loputtomiin. Miten jaksaisin eteenpäin? Miltä kaikki tuntuisi sen jälkeen? Nyt kun sitä miettii voisi sanoa, että joku yrittää varastaa palan sydämestäni, yrittää varastaa elämäni.

"Aivan taivaan tällä laidalla 

on paikka nimeltä Sateenkaarisilta.
Lemmikit, jotka ovat olleet täällä 
jollekulle erityisen läheisiä, 
menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle.
Siellä on kaikille rakkaille
ystävillemme niittyjä ja kukkuloita,
joilla ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä.
Ruokaa, vettä ja auringonpaistetta
on yllin kyllin, ja kaikilla 
ystävillämme on lämmintä ja mukavaa.
Kaikki eläimet, jotka ovat olleet
sairaita ja vanhoja, saavat takaisin terveytensä ja elinvoimansa;
loukkaantuneet ja vammautuneet 
parantuvat ja tulevat jälleen vahvoiksi,
juuri sellaisiksi, kuin ne ovat muistoissamme ja unelmissamme
menneistä päivistä ja ajoista.
Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä.
On vain yksi pieni asia:
kukin niistä kaipaa jotakuta hyvin rakasta,
joka niiden täytyi jättää jälkeensä.
Ne kaikki juoksentelevat ja leikkivät yhdessä, 
mutta tulee päivä, jona yksi yhtäkkiä
pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen.
Sen kirkkaat silmät ovat
jännittyneen tarkkaavaiset;
sen innokas ruumis värisee.
Yhtäkkiä se alkaa juosta pois 
ryhmän luota lentäen yhä
nopeammin yli vihreän ruohon.
Se on havainnut sinut,
ja kun sinä ja rakas ystäväsi 
vihdoinkin tapaatte, 
te pysyttelette yhdessä riemukkaina
jälleennäkemisestä ettekä koskaan enää eroa. 
Iloiset suudelmat satavat kasvoillesi, 
kätesi hyväilevät taas rakasta päätä
ja katsot vielä kerran 
lemmikkisi luottavaisiin silmiin,
jotka niin kauan 
olivat poissa elämästäsi,
mutteivät koskaan poissa sydämestäsi.
Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä..."
Kirjoittaja tuntematon

Suuri on rakkaus... Olen yrittänyt vakuuttaa, että se on osa elämää. Näin se on tarkoitettu. Vaikka minulle tämä on kaikkein pahin, joku toinen on kokenut pahempiakin. Minun on pakko myöntää, etten ymmärrä elämää. Mitä tulee kuoleman jälkeen? Onko se onnellisuutta, vai onko se vain mustaa, ilman aikaa ja paikkaa. Eräs pieni poika sanoi tietävänsä miksi koirilla on lyhyempi elämä. Hän perusteli koko elämän mysteerin sillä, että me ihmiset opetellaan elämän pelisääntöjä ja eletään siksi kauan. Koirat tietävät sen jo ja ovat vain opettamassa meitä. Minä olen ainakin oppinut koirilta paljon. Olen kasvanut paitsi fyysisesti myös psyykkisesti aivan valtavasti. Tuskin enää edes tunnistan itseäni. En minä siltikään ole valmis. Minä tarvitsen vielä pientä aurinkoani, pientä rakastani...

Oikea ja väärä, eiku vasen

Jäipä tuosta yks bloggaus välistä kun alkaa koulu puolella haittaamaan. Ja koirien kanssa tekee enemmän kun ilmat alkaa lämpenemään. Niin nou koirat... Ne kyllä tykkää kun pakkaset tuntuvat hieman heltiävän. Namukin käveli eilen kokonaisen lenkin! Ajatteleppa sitä. Yöllä nukuin niiden kanssa tuossa sohvalla ja Hippu nukku takaraivossa kiinni tyynyllä. Kuorsaus vain kuului. Namu taas pomppi sinne tänne ja toi lelua vähän väliä, kaivoi pesää ja seikkaili peiton alla. Oikea ilopilleri näin iltasella. Kyllä sitä silloin mietti, että sanoisikohan äiti mitä jos heittäisin sen ulos? Olihan se toki söpöä mutta mun piti nukkua! Lopulta se kuitenkin kömpi peiton alle kainaloon. Siinä se silmät ummessa sätki unissaan ja teki mieli rutistaa se rikki, niin suloinen se oli! Kannukseen lähtiessä Hipun on jäätävä äidille. Entä jos se menee niin huonoon kuntoo ja se pitää lopettaa? Ja minä olen jossain Kannuksessa kuuden tunnin päässä! Voisihan sitä asua koko ikänsä äidin helmoissa, se tosin tuskin tykkäisi. Meille on tulossa "tyttöjen yö" ja muutama jota Namu ei tunne tulee yöksi. Tekee sillekkin ihan hyvää, ääniä ja sellaista. Aijon niille leipoa perjantaina, tai torstaina jtn hyvää, mutta terveellistä. Siis koirille. Varmaankin jotain kinkkuun liittyvää, tai kanaan ;D

Tänään ollaan lähdössä taas liikenteeseen, jos sitä uskaltaisi lähteä ihan julkisilla kauemmas? Tai kaverille... Tuntuu, että niin minä kuin koiratkin pursuamme ihan liikaa energiaa verrattanu muihin. Tuntuu ilkeältä yrittää hillitä Hippua pysymään aloillaan, kun se haluaisi riuhua ja leikkiä. Minua vain pelottaa sen puolesta. Kuitenkin sen pitäisi saada elää normaalia koiran elämää. Nyt pitäisi osata kuunnella mikä oikeasti on koiralle parempi ratkaisu...

Tänään ei kirjotettu paljoa

Nyt tulee paaaljon kuvia. Jouluna sain uuden kameran ja tietenkin innostuin kuvia räpsimään :D

Talvella kun ei koira suostu kävelemään on vähän pakko keksiä uusia vaihtoehtoja. Pitemmälle lenkille sitten rattaat mukaan ja kuten näette ettei koirilla oli kiirettä niistä ulos :D

Hippu on kyllä oikea mamman pieni kultahippu. Sen silmistä voisi lukea "Palvokaa minua alhaiset rotat" vai mitenköhän se meni?

Olisi pitäny ottaa kuva vielä koiran ylä puolelta, se on "kääryle". Niin ja tietenkin söpöläinen.

Namu nukku sylissä ja oli pakko ottaa kuva. Eikö olekkin suloinen!

Jes mamma tuli leikkimään! Taitava koira kun määrää minut leikki vuoroon tyrkyttämällä lelua niin kauan, että tartun onkeen.

Tyypillinen Hippu "Häh tä?"

Tälläsiä kuvia mulla on varmaan sata. Namun paras puoli on tuo kuono puoli, vaikka kuulemma joskus otan liiankin läheltä kuvaa... :D

Emmerdale, lämmin kaakao ja kaksi suloista koiraa. Kuka voisi toivoa parempaa päivää!

Vaalean punainen söpö kieli ja vielä söpömpi kielen omistaja. Noi chiut on kyllä käteviä kun ne pesee itteään yhtä tarkasti ku kissat. Kun omistaja on vähän laiskan puoleinen pesijä, se taitaa olla parempi kuin hyvä ominaisuus.

Taas prästä kuvaa. Kuinkakohan monta tällästä kuvaa oikein omistan!? Suloinen se silti on.

Namulla on iso, eikun valtava suu! Se syö kaiken säälimättä ketään, varokaa pikku veljen legot!

Nyt mamman pitäisi tulla leikkimään. Ja kuitenkin se ottaa vaan kuvia. Ääh kuinka tylsää... Silti se on söpö!

Ei se mamma vieläkään leiki. Namu päätti istuu siinä niin kauan et annan periksi. Tahtojen taistelu?

Niin hei muuten, seuraavan viikon to meille tulee hoitoon 7kk vanha Plussa niminen chihu pentu. Mitenköhän koirat ottavat vastaan...? Varsinkin Hippu joka ei tule toimeen toisten koirien kanssa, etenkään nuorison...

Sanot tää on sekopäiden retki...

Meni kyllä aamulenkillä hermo Namuun, moneen otteeseen. Oli mahtavat -25*c ja ajattelin hyvää hyvyyttäni pukea oikein kunnolla talvitakke ja sun muuta koirille. Eihän Namu niiden kanssa suostunut liikkumaan, muttei ilmankaan. Sai maanitella ja lahjoa herkuilla. Taisi ottaa mahtavat kolme askelta -.-

Mutta kaikesta selvitään. Kotiin tullessa annoin koirien etsiä herkkuluuta ja leikin vähän lelulla. Kaksikko osaa olla tyhmiä, mutta silti ihania. Pitäisikö minunkin hankkia turkki ja kuono niin saisin kaiken anteeksi? Namusta kyllä huomaa, että "mamma" on vähän lellinyt. Hyvä, ettei pidä suudella maata sen jalkojen juuresta. Saa Namu kiittää Hippua, etten heitä koiraa talosta ulos. Saatan käyttää koirat pitkällä lenkillä ja kotiin tullessa Namu käy pissimässä matolle. Tässäkö kiitos?

Mitä pitää antaa anteeksi ja antaa olla? Mitä ei tarvitse antaa anteeksi? Mikä on sopiva rangaistus mihinkin juttuun, missä kulkee raja? En ajattele, että kun nuo kaksi on niin pieniä niin niiden pitää saada kaikki anteeksi. Minusta ne on silti koiria, ainakin jossakin määrin. Minua ärsyttää ihmiset, jotka pilkkaa Hippua ja Namua niiden rodun vuoksi. En minäkään meinannut antaa niille mahdollisuutta, mutta nytkin ne saa tulla syliini ihan milloin tahansa.

Itse kannatan vaan pientä "murahdusta" jos rike on pieni. Namu ja Hippu ei uskalla uhmata minua, tai no ihmisiä, niiden rankaiseminen onkin helppoa. Kennelissä törmää tosin koiriin jolle murahdus ei toimi. Niiden kanssa täytyykin käyttää jo aivoja. Jos minulla sellaisia edes on... Jos rike koskee vaikka ihmiselle murahtamista käännän yleensä koiran suoraan kyljelleen ja päästän ylös vasta kun koira on rento. Tietenkin, jotta koira tajuu miksi joutui siihen kiellän ensin.

Ihmistä ei saa uhmata, mielestäni se on kaikista tärkein sääntö. Joku on pahasti pielessä jos koira uhmaa ihmistä. Pennulle ja uroksille se on yleisempää, mutta ei silti suotavaa. Yleensä lähtö kohdat tulee arjen rutiinista, eikä tilanteista. Kulkeeko koira edelläsi ovista? Annatko sen koska vain hypätä syliin? Annatko pöydästä ruokaa? Vetääkö hihnassa? Saako koira tarpeeksi liikuntaa? Niin monet asiat vaikuttaa koko olemiseen. Koiran kanssa pitää olla tarkka koko aika, mutta kyllä se on sen arvoista. Ei ole kuitenkaan väärin luovuttaa, joskus se on vain koiran parhaaksi.

Itse haluisin luovuttaa useasti. Huomenna kuitenkin päivä on aina parempi. Jaksamisia teidän karvakuonojen kanssa!

Sanot eletään nyt ja tässä

Ihme musa hiiri on mustaki tullu :D Laulujen sanat jää soimaan päähän ja todella usein kun niitä miettii kunnolla, on ensimmäinen ajatus "täähän kertoo ihan Hipusta ja Namusta!" Ja ruoka, muut eläimet, kirjat... Kaikessa, kaikesta... Hippu ja Namu täyttää pääni. Mun pää on koiria täynnä, ne on pakko mielteeni.

Tänään lenkillä heittelin huvikseen lunta ilmaan. Koirat ensin väistelivät niitä, mutta lopulta Namu alkoi pyydystämään lumipalloja. Se oli suloinen, lumipartansa kanssa ja kolmella jalalla juostessaan. Juoksin sen kanssa pitkin pihaa, Namu juoksenteli vapaana ja heilutti häntäänsä. Sen ilme kirkastui aina odottaessaan uutta lumipalloa. Halusin muistaa sen hetken. Se oli niitä harvinaisia hetkiä kun haluisin pysyä siinä hetkessä. Hippu riehaantui myös ja ohi kulkijat hymyilivät leveästi. Yksi mies sanoi, että on harvinaista nähdä sellaista iloa. En osannut vastata mitään. Se ilo on nimittäin sisälläni aina koirien seurassa. Voi kun voisin pakata ne laukkuun ja ottaa ne mukaan kaikkialle. Jos olen niistä puolikin tuntia erossa mieleni valtaa ahdistus. Olen luvannut pitää koirat suojassa kaikelta pahalta, haluan pitää lupaukseni. Entä jos tapahtuu jtn kun olen poissa?

Pysykää tekin loppuun asti yhdessä...

Pentuilua

Usva on Namun ensimmäinen pentu. Se on suloinen pieni narttu, jonka kuulumisia kyselen tätini kautta.

Namu on tullut mummini kennelistä ja Hippu tätini kennelistä. En olisi millään halunnut kumpaakaan. Minusta pienet koirat ei ole koiria (sitä mieltä olen edelleen), mutta olimme kolme vuotta sitten menossa leirintä alueelle ja halusin koiran mukaani. Hippu oli kennelistä ainut joka pystyi lähteä. Niinpä minä joka halveksin Hippua suostuin ottamaan nartun mukaani ja jotenkin Hippu tuli vielä kotiinkin mukaan. Se jäi hoitoon ja hoito vain piteni. Lopulta suostuin myöntämään, että rakastuin Hippuun. Hippu oli päivän pikku piriste ja jokainen alkoi puhua minun koirasta. Vasta kahden ja puolen vuoden hoito jakson jälkeen sain nimeni Hipun papereihin. Hipulla on ollut... Olisikohan kolmet pentueet? Minun aikanani yhdet. Normaalisti chihu saa yhden, pari pentua, mutta Hippu odotti kuutta pentua. Kolme oli jo kuollut vatsassa ja kolme muuta kuoli pari viikkoisena. Hipulla ei vain riittänyt ravinto kaikille.

Näyttely tuloksia ei ole kummallakaan. Hipulla on aina ollut vikaa vähän siellä ja täällä ja Namun luonne ei sovi näyttelyihin. Muitakaan harrastuksia en ole niiden kanssa tehnyt, mutta ei se hauskan pitoa estä!

Namu tuli mummini kennelistä. Se ei pärjännyt muiden koirien kanssa vilinässä ja tuli Hipun ja minun kainalooni. En olisi ikinä halunnut pientä pentua, mutta siihen se jäi kuten Hippukin. Namulle tuli pentu, Usva. Namu meni siksi ajaksi tädilleni ja itse en nähnyt kuin pari kertaa Usvaa. Mielestäni on upeaa, että se pieni rääpäle joka aristeli tulla kanto boksista ulos on nyt noinkin reipas äiti. Namu oli hyvin "äidillinen", toisin kuin Hippu, joka ei siedä muita koiria kuin Namun. Kennelissä, jossa vietän paljonkin aikaa autan pentujen kanssa. Rakastan koiria, vaikka omia ei voita mikään!

Onnellisuutta ja kysymyksiä

Heh heh. Olipas vauhdikasta taas. Kunpa pakkanen jo lähtisi... Tekeminen alkaa loppua, kun ulos ei pääse. Nyt olen sitten alkanut opettamaan pieniä perus liikkeitä koira tanssin tiimoilta. Hirveää vaivaa en kuitenkaan ole jaksanut tehdä ja tänään on tälläinen löysäily päivä muutenkin. Hippukin istuu toss vieressä silmät ummessa ja aina ku meinaa kaatua menee ihan paniikkiin. Eikä edes valvottu pitkään! Namussa riittäisi virtaa vaikka muille jakaa, joten sen kanssa leikin leluilla. Koiraa ei saa jättää huomiotta, vaikka olisi pää kainalossa. Aamulenkkillä jouduin kantamaan Hipun ja Namun pissaus paikalle, että päästäisiin koti ovea pidemmälle. Namu on niin tyhmä, että pysähtyy kun meinaa jäätyä. Hippu sentään liikkuu, vaikka tänään ei siitäkään meinannut tulla mitään. Hipun ja Namun kanssa on kiva tehdä kaikkea "turhaa", ne on niin tyhmiä. Sori nyt vaan. Namunki opetin kiipeämään käskystä olkapäille. Ja Hipun kanssa riittää pelkkä oleminen, hieman turkin harjaillua ja paijailua.

Namu osaa myös ilahduttaa minua. Niin kyllä Hippukin. Kukaan muu ei jaksa heti aamusta heiluttaa häntäänsä kun näkee minut, kiivetä syliin ja putsata kyyneleet pois kun siihen on tarvetta. Namu on myös välillä koominen. Se saattaa samaan aikaan heiluttaa häntäänsä, ulista ja ryömiä lattiaa pitkin. Hippu saattaa olla nukkumassa ja seuraavassa hetkessä istumassa sylissä ja yllyttämässä leikkiin. Enkä ymmärrä miten nuo kaksi tulevat niin hyvin toimeen. Ihan alusta asti. Hippu, joka ei välitä pennuista lainkaan piti heti pientä Namu rääpälettä omana pentuna, yritti jopa imettää sitä! Se suojeli pientä pentua kaikelta ja suojelee edelleen. Namu änkee aina Hipun viereen ja antaa pari pusua. Ne on suloisia yhdessä. Joskus kun katselen niitä, puhun niistä, tai ajattelen niitä... Minut valtaa rakkaus, onnellisuus ja pelko. Rakkaus joka on liian suuri sanoiksi puettavaksi, onnellisuus niiden juuri olevan siinä, tiedän niiden olevan lähellä ja turvassa, mutta myös pelko, etten voi suojata niitä kaikelta. Joskus aika saa ne kiinni.

Glee- Pretending

Kuitenkin se rakkaus on joku niin suuri ja ihmeellinen asia. Tekisi mieli rutistaa niitä, hokea rakastavani niitä ja vain katsoa niitä. Joskus tuntuu niin oudolta miten voin rakastaa niitä niin paljon, joskus en edes usko, että ne on oikeasti minun. Tuntuu, että joku hakisi ne pian pois. Ei tälläistä onnea voi kauaa omistaa. Ja omistaakin on väärä sana. En halua omistaa Hippu ja Namua. Haluisin niiden olevan tässä omasta tahdostaan. Haluan niiden olevan tyytyväisiä, ei, haluan niiden olevan onnellisia kanssani. Mistä voin tietää olisiko niiden parempi ilman minua? Ja milloin on oikea aika päästää irti? Mielestäni on niin väärin, että joudumme päättämään niiden puolesta. On niin paljon asioita joista haluisin kysyä niiltä.

Arvelen kuitenkin niiden olevan onnellisia.

Liikaa ajatuksia :D

Mitäs sitä tänään. Harjoiteltiin heti aamusta luun etsimistä. Namu on kyllä oikea sekopää, se harvoi koko olohuoneen kaikki piilopaikat ja tajus vasta sitten tulla katsomaan eteeni. Siihen olin ihan tarkoituksella laskenut toisen luun. Mutta eipä sekään vielä mitään, mutta kun pieni koira ottaa hieman isomman luun suuhun ja yrittää samalla leikkiä ja etsiä toista luuta... Voisipa ehkä sanoa, että liikaa yritystä? Hippu on tavallansa fiksu, se antaa Namun etsiä, mutta joutuu sitten varastaa Namulta toisen luista. Eilen opetin illalla pari sanaa Namulle: luu ja herkku. Nyt kun käsken sitä etsimään se tietää mitä, ennestään se osaa vielä sanan lelu. Nyt olen koko aamun näyttänyt ihmisille kun koira etsii käskystäni yhden noista. Ongelma on, että aamusin aina piilotan herkkuluun. Milläs nimellä sitä kutsuisi... Onko se nyt luu, vai herkku? Vinkkejä saa tulla :)

Koirien kanssa aamu lenkillä jouduin toteamaan, etten vain pysty kävellä pitkää lenkkiä kun on niin kylmä. Ei Namu ja Hippu kyllä sitä pistänyt pahasti, hyvä että sain niitä liikkeelle lainkaan. Kuitenkin se pisti miettimään olenko tehnyt muita päätöksiä oikeastaan juurikaan miettimättä koiria? Ajatellut vain omaa etuani? Aamulla kun päätän herätä vähän myöhemmin ja koirat joutuvat odottamaan lenkille pääsyä? Ajattelen korvaavan aamun lenkin siirron pidemmällä päivä lenkillä. Koirat on koiria, ne eivät osaa sanoa mitä ne haluaa, miltä niistä tuntuu. Pystymme vain arvailemaan ja toki myös päättelemään. Itse olen tehnyt todella usein huonoja ratkasuja koirien suhteen. Kukaan ei ole täydellinen ja varsinkin pienenä tuli tehtyä paljon kaikkea mikä nykyään kaduttaa. Mennyttyä ei voi muuttaa ja koko aika voi oppia lisää. Pitää osata antaa anteeksi itselleen ja avata mieli uusille mahdollisuuksille.

Hipusta löytää koko aika uusia puolia. Se osaa olla rauhallinen syli koira, jolla riittää kuitenkin virtaa. Se osaa pelätä, mutta se myös uskaltaa. Se osaa olla hassu, mutta myös viisas joissakin asioissa. Monet sanoisi Hipun olevan täydellinen perhe koira. Minäkin sanoisin. Ja monet sainoisi Namussa olevan liikaa huonoja puolia. Minä näen vain muutaman. Miksi kaikkien koirien pitäisi olla juuri samanlaisia? Miksi ihmiset pitävät hyvänä koirana vain tietin laisia koiria? Eikö pitäisi antaa mahdollisuus myös muunlaisille koirille jos annetaan ihmisillekkin? Namu ei ole huono koira, se vain on erillainen. Miksi ihmiset vierastavat aina erillaisuutta? Ihmiset eivät enää saa olla omanlaisia, mutta miksi me tyhmät vaikutamme myös eläimiin? Suuria kysymyksiä joihin kukaan ei osaa vastata.

Yksi erittäin ärsyttävä, mutta ikävä kyllä vaarallinen asia on sitten humalaiset ihmiset (tai muuten vain tyhmät) ja pikku lapset. Jokaiselle joka selvästi haluaa rapsuttaa koiria sanon AINA, että tuota ruskeaa koiraa saa silittää, mutta tuota mustaa kannattaa vähän väistellä. Selitän tietenkin Namun olevan arka. Varmuuden vuoksi saatan vielä nostaa Namun syliin. Lapset on vain niin innoissaan, että unohtavat ja säikähtävät kun Namu näyttää hampaitaan (ei tietenkään puraise!). Seuraavaksi paikalla onkin vihainen äiti, joka väittää Namun olevan hyvinkin vaarallinen koira ja sitä rataa. Humalaiset eivät unohda, vaan ovat niin täynnä itseään, ettei välitä. "Osaan minä tyttö koiria käsitellä" ja sitten hirveät raivoomiset kun Namu parhaimmassa tapauksessa on iskenyt hampaat sormeen joka tuli liian lähelle. On siinä kiva, sitten väistellä ihmisiä... Itsehän me emme tee mitään väärää.

Yksi kysymys teille vielä: onko teistä väärin käyttää kantolaukkuja, koirien rattaita, tossuja ja talvipukuja. Itse olen aina kaikkea ylimääräistä "hömpötystä" paheksunut, mutta nyt olen tullut pakon eteen. Ulkona on liian kylmä ja ilman tossuja ja talvipukua koirat ei liiku askeltakaan. Ja sitten kun miettii, että on kaksi pientä koiraa ja pitkin päivää kävellään niille ihan liikaa on mielestäni niiden edun mukaista päästä välillä esim. kantolaukkuun, tai rattaisiin. Itse käytin kerran niitä liian pitkällä lenkillä ja seuraavana päivänä ne eivät paljoa liikkuneet... Kesälläkin lähden parhaan ystäväni kanssa Suomea kiertelemään ja uskon, ettei varsinkaan Hipun polville tee hyvää pitkät kävely pätkät. Tietenkin annan kävellä niiden niin paljon kuin se on terveellistä. Namussa on myös se hyvä puoli, ettei se suostu kävellä askeltakaan heti jos tuntuu siltä. Huonona puolena on, sitten se ettei se paljoa kävele...